Blogin kuvat ja tekstit: Suvi Ristolainen


tiistai 21. syyskuuta 2021

 

 


Niin tulevat hanhet
ja suurin parvin
auraavat kesää mennessään
Kiire, kiire ne kaakattavat
ja iltahämärässä
ääni kuuluu kauas

Yhä uusia parvia
uusia lintuja
Perä perää lentävät, matalalla
pois pakkasen tieltä
ja auraavat kesää mennessään

Ilta kylmenee
ja hanhet
etsivät turvaa toisistaan
kerääntyvät rantapellolle
odottavat heitä
jotka vielä ovat tulossa

Lopulta nousevat siivilleen
ja yhdessä
lentävät kohti valon maata
Tuolla jo lentävät
kohti taivaanrantaa
ja auraavat kesää mennessään 

 



perjantai 10. syyskuuta 2021

 


 Tuulenlaulaja Lentomieli pesee simpukankuoria


Syksy pudotteli keltaisia lehtiään ja kolea tuuli sai harmaan järvenselän aaltoilemaan rauhattomasti. Tuulenlaulaja Lentomieli oli solminut pitkät hameenhelmansa vyötärölle, ja pesi järvisimpukan kuoria sinkkivadissa, joka oli aseteltu rantakiville. Hän oli käärinyt pellavapaidan hihat, ettei kastelisi niitä, ja harmaan villatakin liepeet heiluivat kuurausharjan tahdissa.

Tuulenlaulaja hymisi hiljaa työtä tehdessään, aivan kuin nauttisi siitä valtavasti. - Sinä se jaksat touhuta, sanoi silloin katkeran oloinen ääni hänen läheltään. Tumma hahmo liikahti kivikon reunassa, käänsi päätään väsyneesti ja jatkoi istumista kuin kivi kivien joukossa, huopa harteillaan.

 Tuulenlaulaja kohensi nuotiota takanaan. -Kaikelle on aikansa, hän sanoi oltuaan hetken hiljaa, ja jatkoi sitten kuuraamista aivan kuin olisi unohtanut puhuneensakaan. Vesi loiskui, tuli rätisi.

 - Miten ihminen jaksaa? Miten tätä kaikkea jaksaa! Parahti silloin nainen viltin sisällä, ja katsoi tuskaisin silmin Tuulenlaulajaa. - Ei aina jaksakaan, sanoi Tuulenlaulaja, ja hänen kätensä pysähtyivät kesken liikkeen. -Ei aina jaksa eikä tarvitsekaan jaksaa. Hän kaatoi savimukiin teetä ja antoi sen naiselle kohentaen samalla hänen vilttiään. -Joskus pitää kaatua maahan nähdäkseen tarkemmin missä kulkee.

 -Pysähdyksen tullessa on tarpeen miettiä mikä on tärkeää. Älä anna itsestäsi liikaa, sillä se saa sinut särkymään. Älä auta muita oman hyvinvointisi kustannuksella. Mikä sinulle on tärkeää, pidä se. Kaikki muu heitä turhana pois.

 Tämä on karua kieltä, tiedän sen. Mutta mieti, pohdi mielessäsi mistä saat voimaa, mikä saa sydämesi lämpenemään. Ihminen tarvitsee liekin, jotakin josta syttyä. Etsi se niin voit loistaa.

 Tuulenlaulaja nosti vedestä puhtaaksi hangatun simpukankuoren ja kuivasi sen helmaansa. -Aseta tähän kuoreen kynttilä, kun päivät pimenevät ja valo jatkuvasti vähenee. Kuori on päältä tumma ja mitäänsanomaton, mutta sisus on hohtava ja heijastaa valoa. Niin on ihmiselläkin: pinta tummuu ja kuluu, tärkeintä on, että sisimmässä loistaa valo. Kulje sitä kohti.

 Järvi oli tyyntynyt, ilta alkoi hämärtyä. He kulkivat peräkkäin, Tuulenlaulaja ja nainen, rantatöyrästä ylös kohti harmaata mökkiä. Nainen istui sohvalle, radio soitti musiikkia menneiltä ajoilta. -Pitää pysähtyä, hän pohti mielessään. -Pysähtyä ja miettiä mitä haluaa. Ja hän pysähtyi, sillä täällä se oli jotenkin helpompaa. Kynttilät loistivat simpukankuorissa, ja niiden valo leikki tummuneissa kattolankuissa.  Kello raksutti uutta aikaa, uusia päiviä. Onnellisiakin.

 


 

 

lauantai 4. syyskuuta 2021

 

 


 Älä tule vielä syksy


Älä tule vielä syksy!
En ole valmis
kylmiin päiviin
sillä lämmön kaipuu
 ja valon viiltävä ikävä
sykkivät sisälläni

Missä olet lempeä tuuli?
Missä kesäheinä?
Missä kielojen huumaava tuoksu?

Kesämaassa! Kesämaassa!
Siellä heinäsirkkojen viulut soivat
peltojen pientareilla
Aurinko paistaa kuumasti maitohorsmamereen
ja maa on lämmin jalkojen alla

Älä tule vielä syksy!
Voi, miksi en koskaan saa
tarpeeksi pitkää kesää
miksi en milloinkaan
sydämen täydeltä lämpöä

Kerään mukaani kesän muistot
ja laitan ne taskuni pohjalle talteen
talvenkylmiä sormia lämmittämään
Käärin sydämeni ympärille
pihakoivun vihreät lehdet
laventelin siniset kukkatähkät
oranssit terälehdet lempiruusustani
ja huokaan hiljaa:

Jos kuitenkin jo tulet, syksy
kohtelethan minua hellästi
Totuta hiljalleen siihen mitä en voi väistää
anna kirkkaita päiviä
ja lohduttava kuutamo mustiin öihin

Tiedänhän minä että tulet, syksy
tiesin jo kevään koittaessa
tiesin keskikesän kuuminä päivinä
mutta en halunnut muistaa

Tule, syksy, tule!
Kanna valkoisen talveen
ja jouluun
joulun kirkkaaseen valoon.


 

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

 

Miten paljon kipua ihminen
Täällä voikaan toiselle tuottaa
Ja miten vaikea jälkeen sen
On kehenkään koskaan luottaa
Miten vaikea toista on ymmärtää
Miten paljon kuuntelematta jää
Miten helppo on toista satuttaa
Ja vaikea rakastaa


Mutta kuuntele, metsä kuiskailee
Ja järven lainehet soittaa
Ja aurinko kirkkaasti säteilee
Ja surut synkät voittaa
Voi ihminen pettää ihmisen
Mutta luonto on ystävä ikuinen
Se hoivaa ja parantaa särkyneen
Sulkee syliinsä pettyneen. 

sunnuntai 9. toukokuuta 2021


Älä kerro minulle kuinka hyvä  äiti olen, sillä, en ole täydellinen ollenkaan.  Sano että saan olla huono ja epäonnistunut,ja
 että siltikin kelpaan. Tämän runon olen julkaissut aiemminkin, mutta se on ajankohtainen aina.
Onnellista äitienpäivää tavallisille äideille!




 

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

 

 

 

 Toivoisin sinulle valon

 

Sinulle tahtoisin antaa

kevään kirkkauden.

Kulkekoon mukanasi

valo ikuinen.

 

Versokoon vihreä toivo

sylistä mustan maan.

Täyttäköön elämän voima

sydämes kokonaan.

 

Suojatkoon enkelten parvi

sinua siivillään.

Paistakoon Golgatan valo

sielusi sisimpään.

 

 
 

 

 

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

 

 
Erakon sielu ja sydän jäinen.
Olenko ihminen yksinäinen
jos juuri ketään en lähelle päästä?
Minutko tehtiin kylmästä jäästä?

Tuttuja paljon on mulla kyllä,
vaan moni heistä ei ystäväks yllä.
Sieluni suojana korkea muuri.
Sisälle pääse joukko ei suuri

Muutaman sentään sisälle päästän.
Hiljaisen lämpöni harvoille säästän.
Nuotion äärellä piiri on pieni.
Sopiva minulle on oma tieni.