Mikä elämä on

Kesästä talveen ja talvesta kesään
munasta lentävän linnun pesään
silmusta lehteen, kehdosta kalmistoon
idästä länteen, valosta pimentoon
Mikä on elämä, mikä on ihmisen tie
jotain jos ymmärsin, tuuli sen mukanaan vie

Taivaalla tähtien rivi
pimeää enää en pelkää
Kengässä jos hiertää kivi
reppu kun painaa selkää
katselen tähtien vyöhön
valo on voimana tiellä
Kukaan ei häviä yöhön
lyhtyä kun kantaa siellä

Kengät pois jalasta tullessa illan
Painava reppu vieressä sillan
Lepo on antava voimia huomiseen
Rauhan kun löytää kulku käy tyveneen
Mikä on elämä, mikä on ihmisen tie
Jotain jos ymmärsin, tuuli sen mukanaan vie

Taivaalla tähtien rivi
pimeää enää en pelkää
Kengässä jos hiertää kivi
reppu kun painaa selkää
katselen tähtien vyöhön
valo on voimana tiellä
Kukaan ei häviä yöhön
lyhtyä kun kantaa siellä

 

 

Hän levittelee siipiään
ja aikoo nousta lentämään.
Niin suuri, uusi maailma
on aivan nurkan takana.

Hän tahtoo elää, riemuita
ja lentää muiden mukana.
vaik pelko rintaa puristaa:
Jos siivet eivät kannakaan.

Hän nousee nyt jo siivilleen
ja lentää ilmaan siniseen.
On katse kohti huomista
ja auki koko maailma.

Mut emo pesään katsomaan
jää loittonevaa poikastaan,
jok lentää siivin vaappuvin.
Vain laulu häipyy ilmoihin. 

 

Tämä runo on kirjoitettu jo vuosia sitten. Olen muokannut sitä aiemminkin, mutta vielä puuttui jotakin. Nyt se sai kolmannen säkeistön, ja sanoma tuntuu selkeältä ja ehjältä. Tästä on tulossa myös lauluversio jollakin aikavälillä.

 

Olen väsynyt olemaan vahva.
Olen väsynyt jaksamaan.
Minä tahtoisin heikko vain olla
ja nojata vahvempaan,
sillä siipeni eivät kanna.
Olen uupunut lentämään.
Minä tahtoisin vähän aikaa
vain jossain levähtää.
 
Olen lentänyt pitkän matkan
yli kuohuvan mustan veen.
Siivin uupunein saavuin viimein
kotilahteen tyveneen.
Nyt rannalla hiljaa makaan
ja hengitän, hengitän vain,
kun tuuli vieläkin vinkuu
yllä aaltojen kuohuvain.
 
Olen väsynyt viimeiseen asti,
mutta laskevan auringon nään,
tänään laineissa tyyntyvän lahden
jälleen alkavan välkehtimään.
Älä pelkää, mä nousen kyllä
taas siiville uudestaan,
mutta anna mun vähän aikaa
olla hiljaa ja levätä vaan.

 

 

 

 

Välillä on itkettävä pois
kaikki se mitä on
tai ei ole
 
Välillä on pysähdyttävä katsomaan
mennyttä matkaa
ja etsittävä itsensä
uudelleen
 
Välillä on jättäydyttävä
aaltojen kannateltavaksi
Huuhdottava pois
huolien harmaa taakka
Siinä vedessä
joka jään sulaessa
taas vapaana virtaa

 

 

 

 

Kevät, sinäkö täällä?
Kuoleman maailmassa
valo taistelee pimeyttä vastaan
repii auki silmujen kahleet
Maa räjähtää vihreyteensä
koko elämän voimalla
 
Mustarastas laulaa raunioilla
vanhan, menneen
ja uusi on jotain mitä emme vielä tiedä
Mutta kevät
sinä olet täällä jälleen
Eikä pimeys voita valoa koskaan.
Ei koskaan.