Tuulenlaulaja Lentomieli pesee simpukankuoria

Syksy pudotteli keltaisia lehtiään ja kolea tuuli sai harmaan järvenselän aaltoilemaan rauhattomasti. Tuulenlaulaja Lentomieli oli solminut pitkät hameenhelmansa vyötärölle, ja pesi järvisimpukan kuoria sinkkivadissa, joka oli aseteltu rantakiville. Hän oli käärinyt pellavapaidan hihat, ettei kastelisi niitä, ja harmaan villatakin liepeet heiluivat kuurausharjan tahdissa.

Tuulenlaulaja hymisi hiljaa työtä tehdessään, aivan kuin nauttisi siitä valtavasti. - Sinä se jaksat touhuta, sanoi silloin katkeran oloinen ääni hänen läheltään. Tumma hahmo liikahti kivikon reunassa, käänsi päätään väsyneesti ja jatkoi istumista kuin kivi kivien joukossa, huopa harteillaan.

 Tuulenlaulaja kohensi nuotiota takanaan. -Kaikelle on aikansa, hän sanoi oltuaan hetken hiljaa, ja jatkoi sitten kuuraamista aivan kuin olisi unohtanut puhuneensakaan. Vesi loiskui, tuli rätisi.

 - Miten ihminen jaksaa? Miten tätä kaikkea jaksaa! Parahti silloin nainen viltin sisällä, ja katsoi tuskaisin silmin Tuulenlaulajaa. - Ei aina jaksakaan, sanoi Tuulenlaulaja, ja hänen kätensä pysähtyivät kesken liikkeen. -Ei aina jaksa eikä tarvitsekaan jaksaa. Hän kaatoi savimukiin teetä ja antoi sen naiselle kohentaen samalla hänen vilttiään. -Joskus pitää kaatua maahan nähdäkseen tarkemmin missä kulkee.

 -Pysähdyksen tullessa on tarpeen miettiä mikä on tärkeää. Älä anna itsestäsi liikaa, sillä se saa sinut särkymään. Älä auta muita oman hyvinvointisi kustannuksella. Mikä sinulle on tärkeää, pidä se. Kaikki muu heitä turhana pois.

 Tämä on karua kieltä, tiedän sen. Mutta mieti, pohdi mielessäsi mistä saat voimaa, mikä saa sydämesi lämpenemään. Ihminen tarvitsee liekin, jotakin josta syttyä. Etsi se niin voit loistaa.

 Tuulenlaulaja nosti vedestä puhtaaksi hangatun simpukankuoren ja kuivasi sen helmaansa. -Aseta tähän kuoreen kynttilä, kun päivät pimenevät ja valo jatkuvasti vähenee. Kuori on päältä tumma ja mitäänsanomaton, mutta sisus on hohtava ja heijastaa valoa. Niin on ihmiselläkin: pinta tummuu ja kuluu, tärkeintä on, että sisimmässä loistaa valo. Kulje sitä kohti.

 Järvi oli tyyntynyt, ilta alkoi hämärtyä. He kulkivat peräkkäin, Tuulenlaulaja ja nainen, rantatöyrästä ylös kohti harmaata mökkiä. Nainen istui sohvalle, radio soitti musiikkia menneiltä ajoilta. -Pitää pysähtyä, hän pohti mielessään. -Pysähtyä ja miettiä mitä haluaa. Ja hän pysähtyi, sillä täällä se oli jotenkin helpompaa. Kynttilät loistivat simpukankuorissa, ja niiden valo leikki tummuneissa kattolankuissa.  Kello raksutti uutta aikaa, uusia päiviä. Onnellisiakin.