I

Elämä pakottaa joskus luopumaan
Se mikä olisi voinut vielä olla
se mitä toivoi ja odotti
ei tulekaan enää koskaan

Aurinko nousee uuteen päivään
uudelleen ja uudelleen
paljastaen kivun
joka olisi helpompi jättää piiloon

Kyynelten lähde läikkyy yli laidan
pitelemättömänä kuin keväinen koski
Ihmisten huolettomuus satuttaa
Sydän on kapaloitu mustaan kankaaseen,
liian ahtaaseen


II

Kun et jaksa ihmisiä
lähde pois
Lähde metsän syliin
tuulien tuutuun

Luonto kestää itkusi
eikä kerro huoliasi eteenpäin
Aaltojen laulu lohduttaa
ja hiljaisuus huuhtelee sielun
kirkkaaksi jälleen


III

Punarinta livertää kannon nokassa
lempein silmin:
-Ymmärrän sinua
Ohi lentävä korppi murahtaa:
-Niinhän me kaikki 

IV

Kuinka voisin saada mukaani
metsän tuoksun
suon väkevän hajun loppukesän helteessä
rannan kosteanraikkaan henkäyksen
hämärässä illassa


VI

Suljen sydämeeni sen
mitä en voi käsissäni kantaa
Piilotan sisimpääni
puhumattomat sanat

Ehkä joskus
aika aukaisee lukot
Ehkä joskus

olen vapaa jälleen