Tuulenlaulaja Lentomieli laulaa elämän mielettömyydestä

Kun ilta saapui
ja tuuli pysähtyi rannan kaislikkoon
Tuulenlaulaja Lentomieli alkoi laulaa

Hän lauloi ihmisistä
jotka hyökkäsivät toisiaan vastaan
kuin mieltä vailla
koska luulivat olevansa oikeassa
Hän lauloi ajasta
jolloin kukaan ei enää tiennyt ketä uskoa
sillä jokainen selitti maailman oman tahtonsa mukaan

Ja tuuli lähti liikkeelle jälleen
se kantoi laulun kauas
vieraisiin maihin asti

Ihmiset valtameren kaikilla laidoilla
ihmettelivät laulua
Se oli toisenlainen kuin muut heidän kuulemansa
He nousivat ylös vuorille ja kukkuloille
ja näkivät alhaalla maassa sotaa, itkua ja kärsimystä
mutta vuorten yllä kohosi
avaruuden mittaamaton, tumma syli

Jokin liikahti monen sydämessä
mutta he laskivat katseensa
ja palasivat alas itsekkyyden kivisille kujille
sillä niin oli helpompi

Tuulenlaulaja lopetti laulunsa
yö oli saapunut
ja usva laskeutui rantaniityille
taivaankaari lepäsi tummana maailman yllä
Se antoi suojansa niille
jotka nostivat katseensa nähdäkseen enemmän
niille, joiden sydämessä eli toivo jostakin kauniista

Yö oli musta
mutta pimeän keskellä loistivat
ikuiset tähdet

Jos elää lähellä maanpintaa

ei koskaan putoa korkealta

Se on turvallista

Mutta jos on aina lähellä maata

ei milloinkaan näe

miten avara on taivas

kaupungin kattojen yllä

Ei tunne ilmavirtojen kantavan

kohti avaruuden tummaa syliä

eikä voi koskaan löytää

omaa tähteään.

Niin minä mietin

kun istuin hämärässä huoneessa

ja aika kulki verkkaan

”Lennä”

minä sanoin silloin itselleni

”Nouse siivillesi.

Ne kantavat kyllä.”

Ja minä lensin.

Kummisedälleni, in memoriam

Hän on lähtenyt

Huhtikuu itkee

Sateen jälkeen kuusen oksilla 

kimaltavat kyyneleet

Jostakin kaukaa soivat

joutsenten torvet

ja taivas on kirkas

Hän on lähtenyt

aika on tyhjä

eikä murhetta enää ole