Jokainen meistä väsyy joskus.   Elämä antaa erilaisia vaiheita, ja joskus on pysähdyttävä levähtämään. Onneksi valo aina lopulta voittaa. Olen kiitollinen siitä että elämä on kantanut, kiitollinen tästä hetkestä jossa kaikki on hyvin.

Olen jakanut tämän runon täällä jo useampaan kertaan vuosien kuluessa. Se on muokkautunut matkan varrella, ja lopullinen muoto on tässä. Runosta tuli laulukin, ja se löytyy linkkinä tästä alta.

 

 

Väsyneille siiville

Olen väsynyt olemaan vahva.
Olen väsynyt jaksamaan.
Minä tahtoisin heikko vain olla
ja nojata vahvempaan,
sillä siipeni eivät kanna.
Olen uupunut lentämään.
Minä tahtoisin vähän aikaa
vain jossain levähtää.
 
Olen lentänyt pitkän matkan
yli kuohuvan mustan veen.
Siivin uupunein saavuin viimein
kotilahteen tyveneen.
Nyt rannalla hiljaa makaan
ja hengitän, hengitän vain,
kun tuuli vieläkin vinkuu
yllä aaltojen kuohuvain.
 
Olen väsynyt viimeiseen asti,
mutta laskevan auringon nään,
tänään laineissa tyyntyvän lahden
jälleen alkavan välkehtimään.
Älä pelkää, mä nousen kyllä
taas siiville uudestaan,
mutta anna mun vähän aikaa
olla hiljaa ja levätä vaan.

 

 

 

 

Sinun uusi alkusi
on minulle erään ajan loppu
Kuljimme yhtä matkaa
Enää emme
Sinun edessäsi tuntematon maailma
tie toiseen suuntaan

Jään katsomaan kulkuasi
haikein mielin
Toivon tiellesi valoa
Toivon että muistat mistä lähdit
Toivon että matkasi on tasainen
minne menetkin

Kuuletko tuulen laulavan?
Laitoin sen mukaan sävelmän
jota ennen laulettiin

Siellä minne menet
soivat toiset laulut
Ja uudet portit aukenevat
tutkimattomiin maailmoihin

Mutta joskus iltaisin
kun ikävä kulkee perässäsi
hämärtyvän puutarhan hiekkakäytävillä
voit kuulla tuulen laulavan
sävelmää jota ennen
yhdessä laulettiin