Satuja aikuisille 

1. Uni

Yö on lämmin ja lähes tyyni. Mainingit viipyilevät rannassa. Meri autio ja tutkimaton, lempeä pimeys kaiken yllä kuin peitto nukkuvan suojana. Hiljainen tuuli liikuttaa hiekkaa. Se helisee tuskin kuultavasti. Se soi, jossakin soi, joku soittaa pianoa, Chopinin Nocturne Op.9 No.1. Sävelet tipahtelevat kuin empien hiljaiseen yöhön, voimistuvat ja himmenevät taas. Levän ruskea tuoksu kulkee ohitse ja kahisee, rantaheinä kahisee dyyneillä kun tuuli koskettaa sitä hiljaa.

Hiekasta nousee talo, valkoinen rapattu, kaariholveja ja ulokkeita, savitiilistä ladottu katto. Pergolaa peittää köynnös kuin vesiputous, valuu kohti maata. Uskomaton näky, hiekkavallien kätkössä villiintynyt puutarha ympäröi taloa, sykomorien ikiaikainen voima ja punaiset, punaiset unikot heiluvat tuulessa. Ovi on raollaan, valo loistaa ikkunoista ja kuu matalalla dyynien yllä.  Hän soittaa voimalla, kuin unessa hän soittaa ja varjot tanssivat huoneen seinillä. Hän on uppoutunut musiikkiin ja se kantaa häntä, kaiku kulkee pitkin autiota rantaa ja toistaa kaiken, kaiken. Ranta kuuntelee, hiljaisuus kuuntelee henkeään pidättäen. 

Musiikki vaikenee, häviää vähitellen äänettömyyteen. Valo ikkunoissa himmenee, jossakin vielä loistaa kynttilän lepattava kajastus. Yölinnun vaimea laulu puutarhassa ja kuin siihen vastauksena helähdys, talosta se kuuluu, kello. Vanhan kaappikellon lyönnit, metallinen sointi kaikuu kiviseinistä, syleilee taloa, ding-dong. Ding-dong. Äänet häipyvät yöhön, meri kuljettaa ne kauas.

Ja ovi avautuu, joku astuu ulos kevein askelin valkoisessa mekossa, pellavaa, auringossa valkaistua. Kädessä kulkee vanha nahkainen matkalaukku, melko pieni,  tuskin hän on kauaksi lähdössä. Puristaa sylissään matkalaukkua ja kulkee hiekkapolkua rantaan pysähtymättä, katse ulapalle päin. Vesirajassa jatkaa matkaa, ei hidasta vauhtia, kahlaa kohti ulappaa ja vesi on lämmin. Helma kastuu, muuttuu vedestä painavaksi eikä hän huomaa mitään tai ei välitä. Musta ja laakea kivi kimaltaa märkänä tähtien loisteessa. Tyttö kahlaa, vesi on matalaa vain polviin asti. Hän saavuttaa kiven, nousee sille ja laskee laukun eteensä. Aukaisee metallihelat huolellisesti, lempeästi ja nostaa kannen ylös. Laukussa on silkkinen vuori pehmusteet meriheinää. Niiden päällä esine, lasinen pallo kummallisen värinen ja jotakin muuta vielä, jokin laite ehkä.

Tyttö sulkee matkalaukun kannen ja nostaa aarteensa kannen päälle kuin jalustalle. Hän kaivaa esille pienen avaimen, työntää sen lasipallon alla olevan koneiston reikään ja vääntää. Hän on tehnyt niin ennenkin, sen huomaa. Hammasrattaat alkavat pyöriä, koneisto lähtee liikkeelle, messinkiset osat liikkuvat lähes äänettömästi vain dynamo surisee hiljaa. Lasipallo alkaa loistaa. Tyttö katsoo lumoutuneena kuinka valo kirkastuu vähitellen, sinertävä hehku muuttuu lämpimäksi loisteeksi.

Merellä laakea kivi, kivellä tyttö polvillaan edessään valo kuin majakan loisto.

Rannalla kulkee joku, jättää hiekkaan askelten vanan. Jossakin kohtaa jäljet liittyvät toisiin ja on kuin kaksi olisi kulkenut rinnan. Joustavin askelin liikkuu, on kuin kotonaan täällä, kuin tuuli ja hiekka ja kaislat. Hän etsii jotakin, melkein jo löysikin. Askelten tahti kiihtyy mutta hän ei juokse. Hän seuraa paljaiden jalkojen jättämiä jälkiä vesirajaan asti, pysähtyy siihen ja laskee selästään repun hiekalle. Aukaisee nahkahihnat huolellisesti, lempeästi ja nostaa läpän sivuun. Repussa on silkkinen vuori ja pehmusteet meriheinää. Niiden päällä esine, lasinen pallo kummallisen värinen ja jotakin muuta vielä, jokin laite ehkä.

Mies nostaa aarteensa kivelle, asettelee tukevasti niin ettei se yhtään heilu. Hän kaivaa housujensa taskusta avaimen, työntää sen lasipallo alla olevan koneiston reikään ja vääntää. Näkee että hän on tehnyt niin ennenkin. Metalliset hammasrattaat alkavat pyöriä, koneisto lähtee käyntiin lähes äänettömästi. Dynamo surisee hiljaa ja lasipallossa alkaa hehkua pieni sininen liekki. Se voimistuu vähitellen. Mies on polvistunut hiekalle ja katsoo valoa lumoutuneena.

Mainingit vyöryvät rantaan hiljaa kohahdellen. Merellä valo kuin majakan loiste. Rannalla toinen kuin vastauksena. Tyttö nostaa katseensa ja näkee valon rannalla. Hän kokoaa märät helmansa, nostaa kiireesti oman lamppunsa helmoihinsa ja astuu veteen. Toisessa kädessä matkalaukku, toisella lamppua helmassaan kannatellen hän kahlaa kohti rantaa. Tumma vesi kuohuu jalkojen ympärillä kun hän kiiruhtaa kohti valoa. Lamppu on painava mutta hän ei huomaa mitään, kulkee vain yhä nopeammin, lopulta juoksee kun vesi on tarpeeksi matalaa.

Mies rannalla odottaa. Hän näkee loistavan hahmon lähestyvän, kahlaavan rantaa kohti takanaan öinen taivas tähtiä täynnä. Tyttö saapuu rantaan, nainen. Valkoinen mekko valuu vettä, mekko pellavaa, auringossa valkaistua. Hän laskee lampun kivelle, toisen samanlaisen vierelle ja ne loistavat yhdessä yöhön.

Ei sanoja, vain katse, ikuisuus. Ja he kulkevat rinnan pitkin rantaa, jättävät jälkeensä kahdet askelten jäljet. On lempeä yö, levän ruskea tuoksu kulkee ohitse ja kahisee, rantaheinä kahisee dyyneillä kun tuuli koskettaa sitä hiljaa. 

Hiekkavallien keskellä talo, valkoinen rapattu ja ympärillä villiintynyt puutarha. Ovi on raollaan ja tuuli hiipii sisään kuin varkain. Leveällä sängyllä vanha nainen nukkuu, valkoiset hiukset levällään, vierellään tyhjä tyyny. Maljakossa punaisia unikoita ja yöpöydällä loistaa kynttilä, lähes loppuun palanut. Joku soittaa pianoa ,Chopinin Nocturne Op.9 No.1. Vaimeat sävelet kaikuvat pitkin autiota rantaa. Hiekassa vielä ovelle johtavat askelten jäljet joita tuuli luo hiljaa umpeen.