Satuja aikuisille
1. Uni
Yö on lämmin ja lähes tyyni. Mainingit viipyilevät rannassa.
Meri autio ja tutkimaton, lempeä pimeys kaiken yllä kuin peitto nukkuvan
suojana. Hiljainen tuuli liikuttaa hiekkaa. Se helisee tuskin kuultavasti. Se
soi, jossakin soi, joku soittaa pianoa, Chopinin Nocturne Op.9 No.1. Sävelet
tipahtelevat kuin empien hiljaiseen yöhön, voimistuvat ja himmenevät taas.
Levän ruskea tuoksu kulkee ohitse ja kahisee, rantaheinä kahisee dyyneillä kun
tuuli koskettaa sitä hiljaa.
Hiekasta nousee talo, valkoinen rapattu, kaariholveja ja
ulokkeita, savitiilistä ladottu katto. Pergolaa peittää köynnös kuin
vesiputous, valuu kohti maata. Uskomaton näky, hiekkavallien kätkössä
villiintynyt puutarha ympäröi taloa, sykomorien ikiaikainen voima ja punaiset,
punaiset unikot heiluvat tuulessa. Ovi on raollaan, valo loistaa ikkunoista ja
kuu matalalla dyynien yllä. Hän soittaa
voimalla, kuin unessa hän soittaa ja varjot tanssivat huoneen seinillä. Hän on
uppoutunut musiikkiin ja se kantaa häntä, kaiku kulkee pitkin autiota rantaa ja
toistaa kaiken, kaiken. Ranta kuuntelee, hiljaisuus kuuntelee henkeään
pidättäen.
Musiikki vaikenee, häviää vähitellen äänettömyyteen. Valo
ikkunoissa himmenee, jossakin vielä loistaa kynttilän lepattava kajastus.
Yölinnun vaimea laulu puutarhassa ja kuin siihen vastauksena helähdys, talosta
se kuuluu, kello. Vanhan kaappikellon lyönnit, metallinen sointi kaikuu
kiviseinistä, syleilee taloa, ding-dong. Ding-dong. Äänet häipyvät yöhön, meri
kuljettaa ne kauas.
Ja ovi avautuu, joku astuu ulos kevein askelin valkoisessa
mekossa, pellavaa, auringossa valkaistua. Kädessä kulkee vanha nahkainen
matkalaukku, melko pieni, tuskin hän on
kauaksi lähdössä. Puristaa sylissään matkalaukkua ja kulkee hiekkapolkua
rantaan pysähtymättä, katse ulapalle päin. Vesirajassa jatkaa matkaa, ei
hidasta vauhtia, kahlaa kohti ulappaa ja vesi on lämmin. Helma kastuu, muuttuu
vedestä painavaksi eikä hän huomaa mitään tai ei välitä. Musta ja laakea kivi
kimaltaa märkänä tähtien loisteessa. Tyttö kahlaa, vesi on matalaa vain polviin
asti. Hän saavuttaa kiven, nousee sille ja laskee laukun eteensä. Aukaisee
metallihelat huolellisesti, lempeästi ja nostaa kannen ylös. Laukussa on
silkkinen vuori pehmusteet meriheinää. Niiden päällä esine, lasinen pallo
kummallisen värinen ja jotakin muuta vielä, jokin laite ehkä.
Tyttö sulkee matkalaukun kannen ja nostaa aarteensa kannen
päälle kuin jalustalle. Hän kaivaa esille pienen avaimen, työntää sen
lasipallon alla olevan koneiston reikään ja vääntää. Hän on tehnyt niin
ennenkin, sen huomaa. Hammasrattaat alkavat pyöriä, koneisto lähtee liikkeelle,
messinkiset osat liikkuvat lähes äänettömästi vain dynamo surisee hiljaa.
Lasipallo alkaa loistaa. Tyttö katsoo lumoutuneena kuinka valo kirkastuu
vähitellen, sinertävä hehku muuttuu lämpimäksi loisteeksi.
Merellä laakea kivi, kivellä tyttö polvillaan edessään valo
kuin majakan loisto.
Rannalla kulkee joku, jättää hiekkaan askelten vanan.
Jossakin kohtaa jäljet liittyvät toisiin ja on kuin kaksi olisi kulkenut
rinnan. Joustavin askelin liikkuu, on kuin kotonaan täällä, kuin tuuli ja
hiekka ja kaislat. Hän etsii jotakin, melkein jo löysikin. Askelten tahti
kiihtyy mutta hän ei juokse. Hän seuraa paljaiden jalkojen jättämiä jälkiä
vesirajaan asti, pysähtyy siihen ja laskee selästään repun hiekalle. Aukaisee
nahkahihnat huolellisesti, lempeästi ja nostaa läpän sivuun. Repussa on
silkkinen vuori ja pehmusteet meriheinää. Niiden päällä esine, lasinen pallo
kummallisen värinen ja jotakin muuta vielä, jokin laite ehkä.
Mies nostaa aarteensa kivelle, asettelee tukevasti niin
ettei se yhtään heilu. Hän kaivaa housujensa taskusta avaimen, työntää sen
lasipallo alla olevan koneiston reikään ja vääntää. Näkee että hän on tehnyt
niin ennenkin. Metalliset hammasrattaat alkavat pyöriä, koneisto lähtee
käyntiin lähes äänettömästi. Dynamo surisee hiljaa ja lasipallossa alkaa hehkua
pieni sininen liekki. Se voimistuu vähitellen. Mies on polvistunut hiekalle ja
katsoo valoa lumoutuneena.
Mainingit vyöryvät rantaan hiljaa kohahdellen. Merellä valo
kuin majakan loiste. Rannalla toinen kuin vastauksena. Tyttö nostaa katseensa
ja näkee valon rannalla. Hän kokoaa märät helmansa, nostaa kiireesti oman
lamppunsa helmoihinsa ja astuu veteen. Toisessa kädessä matkalaukku, toisella
lamppua helmassaan kannatellen hän kahlaa kohti rantaa. Tumma vesi kuohuu
jalkojen ympärillä kun hän kiiruhtaa kohti valoa. Lamppu on painava mutta hän
ei huomaa mitään, kulkee vain yhä nopeammin, lopulta juoksee kun vesi on
tarpeeksi matalaa.
Mies rannalla odottaa. Hän näkee loistavan hahmon lähestyvän,
kahlaavan rantaa kohti takanaan öinen taivas tähtiä täynnä. Tyttö saapuu
rantaan, nainen. Valkoinen mekko valuu vettä, mekko pellavaa, auringossa
valkaistua. Hän laskee lampun kivelle, toisen samanlaisen vierelle ja ne
loistavat yhdessä yöhön.
Ei sanoja, vain katse, ikuisuus. Ja he kulkevat rinnan
pitkin rantaa, jättävät jälkeensä kahdet askelten jäljet. On lempeä yö, levän
ruskea tuoksu kulkee ohitse ja kahisee, rantaheinä kahisee dyyneillä kun tuuli
koskettaa sitä hiljaa.
Hiekkavallien keskellä talo, valkoinen
rapattu ja ympärillä villiintynyt puutarha. Ovi on raollaan ja tuuli hiipii
sisään kuin varkain. Leveällä sängyllä vanha nainen nukkuu, valkoiset hiukset
levällään, vierellään tyhjä tyyny. Maljakossa punaisia unikoita ja yöpöydällä
loistaa kynttilä, lähes loppuun palanut. Joku soittaa pianoa ,Chopinin Nocturne
Op.9 No.1. Vaimeat sävelet kaikuvat pitkin autiota rantaa. Hiekassa vielä
ovelle johtavat askelten jäljet joita tuuli luo hiljaa umpeen.
Mykistävä, lumoava satu. Sininen, salaperäinen satu.
VastaaPoistaKiitos!
PoistaSatu kuin unikuva, tässä on jotakin unenomaista. Ja niin kuin Mirja H sanoi, mykistävää ja salaperäistä.
VastaaPoistaNyt vasta hoksasin, että tämähän on uni-satu, hyvin luin tuon otsikon aamulla 😅
VastaaPoistaNo en sitten ihan hakoteillä ole tämän tarinan kanssa, jos sen ymmärsi unisaduksi otsikkoa luemattakin. :D Kirjoitin sadun uni-aiheiseen kirjoituskilpailuun keväällä.
Poista