Tuulenlaulaja Lentomielen neuvo talven varalle

 

Aamu valkeni usvaisella merellä. Kaislat keinuivat aallokossa sumun keskellä, kun Tuulenlaulaja Lentomieli tarttui airoihin ja alkoi soutaa kohti ulappaa. Oli hiljaista, vain tervantuoksu seurasi venettä. Syksy oli saapunut. Navakat tuulenpuuskat nostattivat vaahtopäitä, mutta Tuulenlaulaja souti määrätietoisesti kohti pohjoista. Ja vähitellen sumun seasta alkoi kohota tummia hahmoja, rantaviivaa ja korkeita kivitaloja. Vene kaartoi pitkän aallonmurtajan taakse, ja laski laiturin viereen. Vahvoin, tottunein liikkein Tuulenlaulaja sitoi paattinsa metallirenkaaseen ja hyppäsi maihin.

Hän käveli pitkin kivettyä katua, poppelien reunustamaa. Ja musta katu oli keltaisista lehdistä kirkas. Tuosta vasemmalle, ohi rautaporttisen puistikon, talojen välistä oikealle. Tuulenlaulaja tarttui pitkään rautaiseen ovenripaan ja veti. Ovi aukesi helähtäen. Pöydän takana seisoi nainen harmaassa villatakissa, hiukset nutturalla, väsynein silmin. Ei vanha, ei ollenkaan, mutta ei enää myöskään nuori. Nainen ilahtui Tuulenlaulajan saapumisesta, väsyneisiin silmiin syttyi himmeä tuli.

Tuulenlaulaja laski hupun harteilleen, katsellen samalla ympärilleen. Hän alkoi kerätä puodin hyllyiltä tavaraa pajukoriin, samalla koko ajan hiljakseen jutellen. Saippuaa, suolaa, juuttinarua, puuvillalankaa, kori täyttyi. Sinistä Pellavakangasta nainen leikkasi hänelle pakalta. -Mutta en käsitä kuinka jaksan pimeän ja kylmän talven yli, pohti nainen, äänessään hiukan hätää. Kesä on ohi, hanhet muuttavat pian etelään ja minä jään tänne. Joskus tuntuu, että tämä kuorma on liikaa.

Tuulenlaulaja katsoi naista hellästi, käänsi sitten katseensa tummuneen puuoven kapeasta ikkunasta ulos kohti merta. -Kun suljet tänään puodin, hän puheli, kävele rantaan. Vesi on vielä jäistä vapaa eikä kylmyys ole sitä ehtinyt kovin jäähdyttää. Poimi vedestä kivi, kämmeneen sopiva, sinun näköisesi. Laita se talteen takin taskuun, kassin pohjalle, johonkin missä se on sinua lähellä. Se on vapaan veden kivi, ja kun pimeys raskaimmin talvella painaa, ota silloin kivi kämmeneesi. Se muistuttaa sinua kesästä ja auttaa talven yli.

Ilta alkoi hämärtyä. Nainen napsautti valot sammuksiin ja lukitsi puodin oven. Hän käveli kohti rantaa kietoen huivia tiukemmin harteilleen. Aallonmurtajan toisella puolella ranta oli kivinen ja loiva. Hän kulki polkua pitkin kohti vesirajaa, irrotti kengät jaloistaan ja jätti ne villisipulimättään viereen. Nainen kahlasi kirpeänviileään veteen. Kivinen pohja hieroi päivän seisomisesta väsyneitä jalkoja. Hän kumartui tutkimaan pohjaa, etsien sopivaa kiveä. Monia melkein hyviä löytyi, mutta kaikissa tuntui olevan jotakin joka ei ollut oikein. Hän sovitti niitä kämmeneensä, punnitsi hetken, heitti pois. Aivan aallonmurtajan viereltä hän sen lopulta löysi. Meren pyöreäksi silottaman, sopivan litteän ja kuitenkin kämmeneen istuvan kimaltavan kiven, joka alkoi heti hohtaa lämpöä.

Ja nainen poimi kenkänsä villisipulin sylistä, lähti paljain jaloin kulkemaan pitkin polkua kohti kaupungin taloja.

Hän asetti kiven takanreunalle, ja kun valkea talvella loi lepattavaa valoa tummaan huoneeseen, nainen katsoi kiveä ja tunsi kesän lämmön sisällään. Hän siveli kiveä sormellaan, ja oli kuulevinaan aaltojen laulun. Eikä se paino, joka syksyllä oli tuntunut liian raskaalta, enää ollutkaan niin ylitsepääsemätön.