Aika vaihtuu uuteen
siirtyy ikuisuuteen
vaellettu tie
Mihin tästä jatkan?
Sain vain päivän matkan
Tietoa en siitä minne uusi polku vie.
Iltataivaan tähti
oppaakseni lähti
sitä seuraten
mittakaavan saavat
kaikki elon haavat
Taivas kyllä kantaa taakat ihmishuolien
Nostan repun selkään
tiedän, vaikka pelkään
yksin kulje en
Matkalleni monta
yhtä turvatonta
sainhan, sekä enkeleitä suojaks jokaisen.
Tuulessa ja pakkasessa
heinä painuu maata vasten
kuin suojaa etsien
Mutta kotona on lämmin
Tulkaa kotiin
te elämän painamat
huolien murtamat
yksinäiset, petetyt, onnettomat
Tulkaa murheet
ja murheiden tuojat
Tulkaa kotiin
te Menneiden aikojen henget
sielut ennen eläneet
ja te joiden aika on vasta tulossa
Tulkaa takkatulen lämpöön
kaikki kaipaavat, tyytyväiset
epätietoiset ja onnelliset
Tulkaa joulun valoon
muistoihin, unelmiin
pysähtyneeseen hetkeen
Koti on siellä
missä ilo löytää tiensä
huolten väliin
missä tyytyväisyys saa suuremman sijan
kuin vaativainen mieli
Koti on sinussa
vaikka olisit yksinkin
ja takkatulen loiste valaisee
myös kynttilän lepattavassa liekissä
Tulkaa kotiin
kaikki te ihmiset
joihin elämä piirsi merkkinsä
Tehdään toisillemme koti
lämpimin sanoin ja ajatuksin
Sytytetään takkatulen loiste
jokaiseen sydämeen
Tule kotiin onni
Tule rakkaus
Tule rauha
Tuulenlaulaja
Lentomielen neuvo talven varalle
Aamu valkeni usvaisella merellä. Kaislat keinuivat aallokossa sumun keskellä, kun Tuulenlaulaja Lentomieli tarttui airoihin ja alkoi soutaa kohti ulappaa. Oli hiljaista, vain tervantuoksu seurasi venettä. Syksy oli saapunut. Navakat tuulenpuuskat nostattivat vaahtopäitä, mutta Tuulenlaulaja souti määrätietoisesti kohti pohjoista. Ja vähitellen sumun seasta alkoi kohota tummia hahmoja, rantaviivaa ja korkeita kivitaloja. Vene kaartoi pitkän aallonmurtajan taakse, ja laski laiturin viereen. Vahvoin, tottunein liikkein Tuulenlaulaja sitoi paattinsa metallirenkaaseen ja hyppäsi maihin.
Hän käveli pitkin kivettyä katua, poppelien reunustamaa. Ja musta katu oli keltaisista lehdistä kirkas. Tuosta vasemmalle, ohi rautaporttisen puistikon, talojen välistä oikealle. Tuulenlaulaja tarttui pitkään rautaiseen ovenripaan ja veti. Ovi aukesi helähtäen. Pöydän takana seisoi nainen harmaassa villatakissa, hiukset nutturalla, väsynein silmin. Ei vanha, ei ollenkaan, mutta ei enää myöskään nuori. Nainen ilahtui Tuulenlaulajan saapumisesta, väsyneisiin silmiin syttyi himmeä tuli.
Tuulenlaulaja laski hupun harteilleen, katsellen samalla ympärilleen. Hän alkoi kerätä puodin hyllyiltä tavaraa pajukoriin, samalla koko ajan hiljakseen jutellen. Saippuaa, suolaa, juuttinarua, puuvillalankaa, kori täyttyi. Sinistä Pellavakangasta nainen leikkasi hänelle pakalta. -Mutta en käsitä kuinka jaksan pimeän ja kylmän talven yli, pohti nainen, äänessään hiukan hätää. Kesä on ohi, hanhet muuttavat pian etelään ja minä jään tänne. Joskus tuntuu, että tämä kuorma on liikaa.
Tuulenlaulaja katsoi naista hellästi, käänsi sitten katseensa tummuneen puuoven kapeasta ikkunasta ulos kohti merta. -Kun suljet tänään puodin, hän puheli, kävele rantaan. Vesi on vielä jäistä vapaa eikä kylmyys ole sitä ehtinyt kovin jäähdyttää. Poimi vedestä kivi, kämmeneen sopiva, sinun näköisesi. Laita se talteen takin taskuun, kassin pohjalle, johonkin missä se on sinua lähellä. Se on vapaan veden kivi, ja kun pimeys raskaimmin talvella painaa, ota silloin kivi kämmeneesi. Se muistuttaa sinua kesästä ja auttaa talven yli.
Ilta alkoi hämärtyä. Nainen napsautti valot sammuksiin ja lukitsi puodin oven. Hän käveli kohti rantaa kietoen huivia tiukemmin harteilleen. Aallonmurtajan toisella puolella ranta oli kivinen ja loiva. Hän kulki polkua pitkin kohti vesirajaa, irrotti kengät jaloistaan ja jätti ne villisipulimättään viereen. Nainen kahlasi kirpeänviileään veteen. Kivinen pohja hieroi päivän seisomisesta väsyneitä jalkoja. Hän kumartui tutkimaan pohjaa, etsien sopivaa kiveä. Monia melkein hyviä löytyi, mutta kaikissa tuntui olevan jotakin joka ei ollut oikein. Hän sovitti niitä kämmeneensä, punnitsi hetken, heitti pois. Aivan aallonmurtajan viereltä hän sen lopulta löysi. Meren pyöreäksi silottaman, sopivan litteän ja kuitenkin kämmeneen istuvan kimaltavan kiven, joka alkoi heti hohtaa lämpöä.
Ja nainen poimi kenkänsä villisipulin sylistä, lähti paljain jaloin kulkemaan pitkin polkua kohti kaupungin taloja.
Hän asetti kiven takanreunalle, ja kun valkea talvella loi lepattavaa valoa tummaan huoneeseen, nainen katsoi kiveä ja tunsi kesän lämmön sisällään. Hän siveli kiveä sormellaan, ja oli kuulevinaan aaltojen laulun. Eikä se paino, joka syksyllä oli tuntunut liian raskaalta, enää ollutkaan niin ylitsepääsemätön.
Hän lähti matkaan taas
Ja aina uudestaan
Hän yksinänsä kulkee
Rauhaan erämaan
Hän sieltä itseänsä etsii
Löytääkin
Ja uusin mielin jälleen palaa
Kotiin takaisin
Mä tiedän että metsän rauha hälle
Lohdutuksen antaa
Ja että luonto ihmiselon suurimmankin tuskan kantaa
Ja siellä mistä kaukana on ihminen
On lähimpänä Luojan voima ikuinen
Hän metsämies
Hän kulkija on Korven, salomaan
Ja alla tumman tähtitaivaan kaaren
Hän vaipuu uneen syvään, rauhaisaan
Niin metsä nukkuu, nukkuu metsämies
Ja tuuli jostain kosken pauhun kantaa
Se unen läpi niinkuin soitto kirkon urkujen
Näin nukkujan taas uuteen aamuun kantaa
Hän kulkija on kosken kuohujen
Ja sydämessä palo ikuinen
On sinne missä ihminen on
Osa iäisyyttä
Hän matkan lähtee
Aina uudestaan
Ja äidit jättävät lapsensa
koulujen porteille
siunaavin ajatuksin.
Lempein ja huolekkain silmin katsovat perään.
Suuri reppu, pienet askeleet.
Edessä elämän kokoinen matka.
"Olen lähelläsi, lapseni
huomaatko sen?
Kesken koulupäivänkin
sinua ajattelen
Tiedän että
välillä on vaikeaa
ja että kaikki uusi uuvuttaa
Olen lähelläsi silloinkin
kun haluaisit kotiin takaisin"
"Pärjäät kyllä,
voit olla mielin turvaisin.
Mä seuraksesi pyysin enkelin.
Sen siivet ovat suoja kaiken yllä."
-Äiti-
