Saatat ehkä muistaa runon "Sydän  Karjalassa". Kirjoitin sen pari vuotta sitten. Myöhemmin runoon syntyi sävelkin, ja nyt sain tehtyä lauluvideon. Äidin ajatuksia, äidiltä lapsille. <3

 

 

Tuulenlaulaja Lentomielen neuvo talven varalle

 

Aamu valkeni usvaisella merellä. Kaislat keinuivat aallokossa sumun keskellä, kun Tuulenlaulaja Lentomieli tarttui airoihin ja alkoi soutaa kohti ulappaa. Oli hiljaista, vain tervantuoksu seurasi venettä. Syksy oli saapunut. Navakat tuulenpuuskat nostattivat vaahtopäitä, mutta Tuulenlaulaja souti määrätietoisesti kohti pohjoista. Ja vähitellen sumun seasta alkoi kohota tummia hahmoja, rantaviivaa ja korkeita kivitaloja. Vene kaartoi pitkän aallonmurtajan taakse, ja laski laiturin viereen. Vahvoin, tottunein liikkein Tuulenlaulaja sitoi paattinsa metallirenkaaseen ja hyppäsi maihin.

Hän käveli pitkin kivettyä katua, poppelien reunustamaa. Ja musta katu oli keltaisista lehdistä kirkas. Tuosta vasemmalle, ohi rautaporttisen puistikon, talojen välistä oikealle. Tuulenlaulaja tarttui pitkään rautaiseen ovenripaan ja veti. Ovi aukesi helähtäen. Pöydän takana seisoi nainen harmaassa villatakissa, hiukset nutturalla, väsynein silmin. Ei vanha, ei ollenkaan, mutta ei enää myöskään nuori. Nainen ilahtui Tuulenlaulajan saapumisesta, väsyneisiin silmiin syttyi himmeä tuli.

Tuulenlaulaja laski hupun harteilleen, katsellen samalla ympärilleen. Hän alkoi kerätä puodin hyllyiltä tavaraa pajukoriin, samalla koko ajan hiljakseen jutellen. Saippuaa, suolaa, juuttinarua, puuvillalankaa, kori täyttyi. Sinistä Pellavakangasta nainen leikkasi hänelle pakalta. -Mutta en käsitä kuinka jaksan pimeän ja kylmän talven yli, pohti nainen, äänessään hiukan hätää. Kesä on ohi, hanhet muuttavat pian etelään ja minä jään tänne. Joskus tuntuu, että tämä kuorma on liikaa.

Tuulenlaulaja katsoi naista hellästi, käänsi sitten katseensa tummuneen puuoven kapeasta ikkunasta ulos kohti merta. -Kun suljet tänään puodin, hän puheli, kävele rantaan. Vesi on vielä jäistä vapaa eikä kylmyys ole sitä ehtinyt kovin jäähdyttää. Poimi vedestä kivi, kämmeneen sopiva, sinun näköisesi. Laita se talteen takin taskuun, kassin pohjalle, johonkin missä se on sinua lähellä. Se on vapaan veden kivi, ja kun pimeys raskaimmin talvella painaa, ota silloin kivi kämmeneesi. Se muistuttaa sinua kesästä ja auttaa talven yli.

Ilta alkoi hämärtyä. Nainen napsautti valot sammuksiin ja lukitsi puodin oven. Hän käveli kohti rantaa kietoen huivia tiukemmin harteilleen. Aallonmurtajan toisella puolella ranta oli kivinen ja loiva. Hän kulki polkua pitkin kohti vesirajaa, irrotti kengät jaloistaan ja jätti ne villisipulimättään viereen. Nainen kahlasi kirpeänviileään veteen. Kivinen pohja hieroi päivän seisomisesta väsyneitä jalkoja. Hän kumartui tutkimaan pohjaa, etsien sopivaa kiveä. Monia melkein hyviä löytyi, mutta kaikissa tuntui olevan jotakin joka ei ollut oikein. Hän sovitti niitä kämmeneensä, punnitsi hetken, heitti pois. Aivan aallonmurtajan viereltä hän sen lopulta löysi. Meren pyöreäksi silottaman, sopivan litteän ja kuitenkin kämmeneen istuvan kimaltavan kiven, joka alkoi heti hohtaa lämpöä.

Ja nainen poimi kenkänsä villisipulin sylistä, lähti paljain jaloin kulkemaan pitkin polkua kohti kaupungin taloja.

Hän asetti kiven takanreunalle, ja kun valkea talvella loi lepattavaa valoa tummaan huoneeseen, nainen katsoi kiveä ja tunsi kesän lämmön sisällään. Hän siveli kiveä sormellaan, ja oli kuulevinaan aaltojen laulun. Eikä se paino, joka syksyllä oli tuntunut liian raskaalta, enää ollutkaan niin ylitsepääsemätön.

 

 

 

Hän lähti matkaan taas
Ja aina uudestaan 
Hän yksinänsä kulkee
Rauhaan erämaan
Hän sieltä itseänsä etsii
Löytääkin
Ja uusin mielin jälleen palaa
Kotiin takaisin

Mä tiedän että metsän rauha hälle
Lohdutuksen antaa
Ja että luonto ihmiselon suurimmankin tuskan kantaa
Ja siellä mistä kaukana on ihminen
On lähimpänä Luojan voima ikuinen

Hän metsämies
Hän kulkija on Korven, salomaan
Ja alla tumman tähtitaivaan kaaren
Hän vaipuu uneen syvään, rauhaisaan

Niin metsä nukkuu, nukkuu metsämies
Ja tuuli jostain kosken pauhun kantaa
Se unen läpi niinkuin soitto kirkon urkujen
Näin nukkujan taas uuteen aamuun kantaa

Hän kulkija on kosken kuohujen
Ja sydämessä palo ikuinen
On sinne missä ihminen on 
Osa iäisyyttä

Hän matkan lähtee
Aina uudestaan

 

 

Ja äidit jättävät lapsensa

koulujen porteille

siunaavin ajatuksin.

Lempein ja huolekkain silmin katsovat perään.

Suuri reppu, pienet askeleet.

Edessä elämän kokoinen matka.

 

"Olen lähelläsi, lapseni

huomaatko sen?

Kesken koulupäivänkin

sinua ajattelen

Tiedän että

välillä on vaikeaa

ja että kaikki uusi uuvuttaa

Olen lähelläsi silloinkin

kun haluaisit kotiin takaisin"

 

"Pärjäät kyllä,

voit olla mielin turvaisin.

Mä seuraksesi pyysin enkelin.

Sen siivet ovat suoja kaiken yllä."

 

-Äiti-

 

 

 Tuulenlaulaja Lentomieli puhuu rakkaudesta

 

Tyttö sinisessä huivissa
Rientää pitkin rantapolkua
Tummissa silmissä outo katse
Suunnistaa kohti
kallion takaa nousevaa
Ohutta savujuovaa
Epäröi hetken

Aivankuin aikoisi palata takaisin
Mutta jatkaa taas matkaa

Tuulenlaulaja lentomieli
Kuulee keveät askelet rantahiekalla
Kohentaa tulta
Odottaa

Ja tyttö tulee
Istuu hiljaa kuin öinen tuuli joka nukahtaa lehtoon

Tuulenlaulaja katsoo kysyvästi tyttöön
Lempeästi katsoo,
arvioiden

Kerro minulle rakkaudesta, pyytää tyttö
Mitä se on
Miksi siitä niin paljon puhutaan

Ja Tuulenlaulaja kertoo:

Rakkaus on lempeä ja kärsivällinen
Se ei ylpeile ja kersku
Ei iloitse vääryydestä
Vaan etsii totuutta
Rakkaus ei synnytä katkeruutta
Eikä muista sitä pahaa
mitä on joutunut kärsimään
Usko ja toivo
Asuvat rakkaudessa
Ja jos sinulla ei ole rakkautta
Ei sinulla ole mitään

Tuon kaiken minä jo tiesin
Sanoo tyttö
Hiukan kärsimättömästi
Sillä opettihan äiti minut lukemaan
Suurta kirjaa
Mutta tuo mitä kerroit
on vaikea ymmärtää
haluaisin tietää
Mitä rakkaus on todella

Tuulenlaulaja on hetken hiljaa
Ja sanoo sitten hitaasti
Aivan kuin sanojaan punniten:

Rakkaus on sitä
että haluaa toiselle hyvää
Ei mitään muuta

Kiitos, kuiskaa tyttö hiljaa
Aivan kuin itsekseen
Tuon minä halusin kuulla

Nyt tiedän että rakastan

Ja tyttö juoksee pois
Juoksee kohti tienristeystä
Kuin olisi siivet selkäänsä saanut

Eikä hänessä ole vähääkään katkeruutta, ei kateutta eikä pahansuopuutta

Vain rakkaus
Ja sen tähden kaikki
Hänellä on kaikki